so what's up my spirit?

Monet, varmasti useimmat, minut tuntevista tietävät suhtautumiseni kuoleman jälkeiseen elämään, ja niin sanottuun henkimaailmaan. Eniten tukea surun ja menetysten keskellä olen saanut siitä uskosta ja itseni kohdalla tiedosta, että tapaan omat rakkaat ja läheiset vielä joskus, kun oma aika koittaa.

Tuon uskon myötä uskon myös täysillä sielun ja ruumiin voimalla siihen, että ennustajat ja meediot osaavat asiansa. Miten he siihen pystyvät, en tiedä. Jonkinlainen lahja heillä siihen on, ja itsehän olen kiitollinen siitä.

Ihan vastikään olen käynyt sekä ennustajalla että meediolla. Molempien luona olen käynyt myös aiemmin. Tällä kyseisellä ennustajalla kävin esimmäisen kerran vuoden 2013 lopulla, ja meediolla vuoden 2010-2011 kieppeillä. Jo silloin jäi "hyvä maku" heistä, joten en kokenut aiheelliseksi etsiä käsiini muita asiansa osaavia.

Kaikki lähti omasta olosta. Siitä, että koin olevani henkisesti hukassa. Kuka olen, mikä on minun tarkoitukseni. Mitä tapahtuu, miksi oma rakas esikoistyttöni menehtyi, miksi isäni... missä he ovat.

Jokaisella on oma tapansa surra menetystä. Jokaisen oma tapa surra on oikea tapa, eikä siihen sovi mennä puuttumaan. Oma tapani on itselleni hyvin raskas käsittää. En haluaisi surra ja käsitellä asioita tällä tavalla, mutta olen tätä omaa suruani ja polkuani työstänyt jo kohta yhdeksän vuoden ajan, ja sitä on vaikea enää muuttaa.

Kun tyttäreni menehtyi kahden päivän ikäisenä, siis ihan vastasyntyneenä, oli se meidän koko perheelle erittäin iso shokki, ja kosketti kaikkia syvästi. Muistan sen, miten se kosketti etenkin meidän isää. Muistan sen tunteen, mikä minulle itselleni tuli siitä, kun huomasin, miten rikki iskä on. Lopetin siis ns. näkyvän suremisen. En itkenyt, en puhunut asiasta. Surin sisältäpäin, mutta en halunnut olla taakkana muille, tai tuoda esille tätä niin kovin murheellista asiaa. En halunnut, että vain ja ainoastaan musta suru varjostaa meidän elämää.

Päätin olla vahva, päätin olla tukijana muille. Päätin, etten anna tilaa romahduksille, päätin nousta ylös, ja pysyä ylhäällä.

Samoin kävi, kun muutamaa vuotta myöhemmin meidän perhettä kohtasi taas suuri menetys. Meidän iskä menehtyi hyvin äkillisesti ja tämä tuli kaikille taas tietenkin shokkina. Vedin jälleen itseni ylle sen vahvan verhon, toin esille sen ihmisen, joka ei sure. Ei itke, eikä romahda. On vain tukena muille, ja suree kun pääsee suljettujen ovien taakse, yksin.

Tätä minun polkuani onkin ollut hyvin raskasta kulkea yksin. En ole näistä asioista juurikaan puhunut. Jotkut ovat asian tuoneet esille, mutta vaihdan mielelläni puheenaihetta silloin.

Luulin vasta löytäneeni vertaistukea uudesta ihmisestä, mutta sekin meni kolmannen osapuolen takia "puihin".

Ystävilleni en halua jakaa tätä taakkaa. Enkä varsinkaan perheelleni, heillä on itsellään ihan samat surut käsiteltävänä, itselläni tietenkin vähän eri roolissa (viitaten tyttäreeni).

Ennustajalle päätin lähteä jo yllämainituista syistä. Olin hukassa. (Muistakaa, että minä uskon hänen taitoonsa, minulle nämä asiat ovat tosia.) Tarvitsin ohjausta, ja etenkin tietoa siitä mitä tulee tapahtumaan.

Tämä ennustaja osasi kertoa minulle, että en ole käsitellyt tiettyjä surullisia tapahtumia elämässäni. Että minun täytyy laskea se "vahvuuden verho" alas ja selvittää nämä kipeät asiat.

Siitä syystä päätin, että nyt on taas hyvä aika varata aika meediolle. Sieltä saisin ainakin lohtua ja alkuun vähän apua pienentämään sitä kovin painavaa ja synkkää möykkyä tuolla rinnassa, mikä varjostaa elämääni jokaikinen päivä.

Ja onneksi varasin ajan, ja kävin siellä. Se tunnelma mikä siellä huoneessa vallitsi tämän käynnin aikana, oli uskomaton ja käsinkosketeltavan upea. Ne tunteet, joita tämä meedio koki ja ne reaktiot, jotka hän esille toi, koko tilanne oli aivan mieletön. Ja myös omat reaktiot. Ne olivat vahvoja, ja aitoja.

Ja kyllä, koin saaneeni lohtua ja apua tähän omaan tilanteeseen, omaan suruun ja sen työstämiseen.

Tästä on hyvä jatkaa, sain pienen "potkun persuksille" näiden ihmisten ansiosta.

Enkä ala tällä kertaa avaamaan kerrottuja asioita täällä, mutta sain paljon tietoa, terveisiä, erittäin paljon lohtua ja voimia nyt hetken aikaa eteenpäin.

Ja täytyy vielä tehdä selväksi, että en ole masentunut, tai alakuloinen (joskus tietenkin, niinkuin me kaikki). Nämä asiat vain painavat mieltä ja todella ovat käsittelemättä. Tämä auttaa jo paljon, kun saan kirjoittaa. Luki näitä kukaan tai ei. :)

xoxo Jenni 

Koiramäen Pajutalli ja kurpitsakarnevaalit

Tänään aamu ja päivä alkoi pikkureissulla Koiramäen Pajutallille. Harmittaa ihan, ettemme ole aiemmin käyneet siellä, tuossa kun se on aivan kivenheiton päässä meiltä. Jatkossa käymme varmasti usein, rakastuin nimittäin kyseiseen paikkaan! Koko paikka täynnä vanhanajan tuntua, ihan kuin olisi eri maailmaan astunut, tyystin eri aikakaudelle. Olenhan itse myös sitä mieltä ollut aina, että olen syntynyt aivan liian myöhään. ;)

Siellä oli tosiaan nyt kurpitsakarnevaalit, joten kaiken muun kivan lisäksi siellä oli paljon hauskaa tekemistä lapsille. Löytyi mm. karuselli, narunvetoa, hattaraa jne.

Noel kärkkymässä tikkaria :D

Mä taisin innostua eniten tästä ;)

Lapset halusivat karuselliin, ja menin tietenkin myös sinne, jotta myös Noomi pääsisi mukaan. Ei ollut itselle mikään miellyttävä kokemus, kun meinasin oksentaa ja pyörtyä sinne! :D En pysty nykyään edes keinua ilman "matkapahoinvointia", joten olihan se huono olo ihan odotettavissa. Mutta lapset olivat onnellisia ja tyytyväisiä, se on tärkeintä. :)

Pojat vetivät narua pari kertaa, mukaan tarttui kaksi autoa, juna sekä katuliidut (vähän avitin Noelia valitsemaan ne. ;)).

Sieltä löytyi myös possuja ja pupuja. Rakastuin niihin röhkiviin sikoihin. Haluan minipossun myös ihan omaksi lemmikiksi, ja se onkin nyt työn alla. Suostuttelu siihen siis. :'D
Monihan sen jo tietääkin, mutta meillä oli aikoinaan kotona minipossu lemmikkinä, Orson nimeltään. Hän oli aivan valloittava ja niin ihana! Toki ei miniksi jäänyt, ja kun ei uskaltanut yhtäkään porrasaskelta kävellä, kävi kantaminen iskälle vähän vaikeaksi, joten Orson pääsi maatilalle, lemmikiksi sinnekin. :)

Näistä Noomi tykkäsi eniten

Pojat olisivat halunneet olla kokoajan "Peikkometsässä". Sinne oli rakennettu pajuista peikkoja ja joitain eläimiä, sekä tehty nk. peikkopolku. Siellä ne römys melkein koko tuon ajan, mikä siellä vietettiin.

Paikasta löytyi myös pieni kahvila sekä kauppa, josta pystyi ostamaan kaikkea ihanaa sisustustavaraa. Sieltä tarttui mukaan ovikoriste, tikkareita (sekosin), ja muuten ostin sieltä pajukorin, josta olikin sumeahko kuva tekstin alkupuoliskolla.

Kahvilan ulkoterassi

Kaikenkaikkiaan ihana päivänaloitus sekä viikonpäätös. Piristi kummasti muuten aivan järkyttävän huonoa viikkoa.
Jatkossakin tullaan varmasti käymään, etenkin kun on tosiaan tuossa kävelymatkan päässä. Hyvin saa itse vähän liikuntaa, kun sinne kävelee, lapset osan päivän ulkoleikeistä. Ja kiva lisä on, että koiran voi ottaa tuonne mukaan, joten saa Rambokin samalla mukavan lenkin siinä.

Ihan kiva tuleva viikko tiedossa siis, kun mennään tuonne taas. Toivotaan kauniita ja lämpimiä syyssäitä! :)

xoxo Jenni

Relationships everywhere!

Olen viimeaikoina pohtinut paljon niin omia, kuin ihmissuhteita ihan noin yleisestikin. Etenkin ystävyyssuhteita.

Olen sitä mieltä, että ystäviä ja läheisiä ihmisiä ei voi koskaan olla liikaa. Olen pienestä pitäen ollut todella sosiaalinen, aina yrittänyt tutustua ihmisiin ja yrittänyt solmia uusia ystävyyssuhteita, ja onnistunutkin siinä. Ympärilläni on paljon ihania ihmisiä, joista en luopuisi mistään hinnasta. Ihan perhettä, ystäviä ja siinä välissä tuttuja, naapureita ja kumminkaimoja. On ystäviä vuosien takaa ja on ihan tuoreita ystävyyssuhteita. Jokaista yritän vaalia parhaani mukaan.

Pidän itseäni reiluna, kilttinä ja muita-ajattelevana persoonana. En aseta itseäni ykkössijalle juuri koskaan, vaan pyrin ottamaan huomioon muut ja rakastan sitä, jos saan jonkun toisen hyvälle mielelle. On se sitten hyvän vitsin kautta, halaus, puhelinsoitto, yhteinen kuva vuosien takaa, kakku tai muu leivos, lahja tai vaikka laulu minulta. Yritän toimia samalla tavalla kaikkia ihmisiä kohtaan, ikään, ulkonäköön tai ihonväriin katsomatta. Hyvä tulee hyvän luo, ja karma muistaa (thank God!). Arvostan myös näitä piirteitä muissa ihmisissä.

On minussa myös toki huonot puoleni, niinkuin kaikissa meissä. Sitä en tiedä, mitkä ovat niitä muiden mielestä, mutta itse koen huonoiksi piirteikseni äkkipikaisuuteni, tietyissä asioissa saamattomuuteni ja sen, etten puolusta itseäni tarpeeksi, vaikka monesti siihen olisi syytä. Liian kiltti luonne. Paljon paljon muitakin huonoja piirteitä löytyy toki. Mm. en jätä ystäviäni rauhaan, moni voi pitää häiritsevänä sitä, että soittelen, ja paljon! :'D

En voi sietää, ihan reilulla suomenkielellä sanottuna, paskanpuhumista. Itse koen, että se aika kuuluu yläasteelle. Ehkä sellaisella toiminnalla haettiin silloin jotain itsetunnon kohotusta, statusta, toiko se sitten hyvän mielen. En tiedä. Mutta ihan tosiaan jotkut ihmiset tekee sitä edelleen, näin aikuisena ja niin paljon viisaampana, kuin 13-16-vuotiaina. Toinen, joka kulkee tuon edellisen kanssa hyvin usein käsikädessä, on kaksinaamaisuus.

Onko joillakin oikeasti niin paljon luppoaikaa elämässään (on selkeästi), että päivät menee siinä, kuinka paljon pahaa ja valheellista sanottavaa voi keksiä joistakin muista ihmisistä? Itseä ajatus oikein ahdistaa. Se, että kokisin oloni omassa kehossani niin pahaksi ja huonoksi, että se purkautuisi ulos tuolla tavalla, se ajatus ihan oksettaa.

Miksi kukaan sitten toimii noin? Miten me kaikki ihmiset olemme niin erilaisia, että tällaisissä asioissa, ns. perusasioissa, arvot vaihtelevat niin hurjasti? Tottakai vaihtelee. Mutta siinä, miten muita tulisi kohdella, ei mielestäni pitäisi vaihdella.

Itse yritän, ja toivon siinä onnistuvani, opettaa lapsilleni sitä mikä on oikein ja väärin. Ei niin, miten minä, sinä tai hän sen ajattelee, vaan niin miten se on. Esimerkkinä, yksi ystäväni opettaa lapsilleen, ettei kaikkien kanssa tarvitse leikkiä. Niin, että se on ihan ok ottaa pihan kymmenen muuta lasta kirkonrottaan mukaan, mutta yksi voidaan jättää ulkopuolelle. Mielestäni se on väärä opetusmalli. Eihän me aikuisetkaan voida ajatella, että kaikkien kanssa ei tarvitse tehdä töitä. Ja näin nämä lapset tulevat sen suurella todennäköisyydellä oppimaan. Kaikista ei voi tykätä, ja olla parasta kaveria. Mutta kaikki, ihan jokainen, on tervetullut leikkiin mukaan. Jos ei itse sitä ajatusta siedä, on itse hyvä, ja poistuu tilanteesta.

Ja sama ajatusmalli pätee moneen aikuiseen. Jos et siedä, tykkää, jopa vihaat, älä esitä parasta kaveria. Kohdatessa, voi moikata, tarpeen tullen vaihtaa kuulumisia, mutta ei tarvitse ryhtyä aikuiseksi ´hiljaiseksi´ kiusaajaksi, joka puhuu toiselle toista, mutta selän, kun kääntää, alkaa se paskanjauhanta.

Tiedän varmuudella, että tuttavapiirissäni on tällainen ihminen. Sen sijaan, että sanoisin asiasta jotakin, olen ’hiljainen sietäjä’ ja liian kiltti luonteeni tulee esiin. Ei se pelkästään minuun kohdistu, vaan moniin ihmisiin. Ja lisäksi hän valehtelee, erittäin paljon. Niin paljon, että kertoo yhdelle toista, toiselle toista ja kolmannelle vielä muuta. Sitten, kun joku mitätön asia tulee puheeksi, niin selviää, että asiat on puhuttu ristiin moneen suuntaan. Itse yritän olla tälle ihmiselle erittäin mukava, kiltti, auttavainen, ymmärtäväinen. En tiedä mistä se käytös hänellä sitten kumpuaa. Kuultujen juttujen perusteella vaikuttaisi johtuvan kateudesta. Mutta miksi, en ymmärrä. Tässäkin on kyseessä ihminen, jota olen pitänyt ystävänäni, ja kuitenkin ihan pitkäaikainen sellainen. En mainitse asiasta, koska en pidä turhasta riitelystä. Siinä menisi monta, erittäin monta ihmissuhdetta aikamoiseen kieroon, etten koe sen olevan sen arvoista, eikä minun asiani puuttua. Kuitenkin tuntuu siltä, että jos meno ei pian lopu, niin pakko on puuttua. Ei ole oikein, että tällainen ihminen saa muita ystäviä käännettyä itseä vastaan.

Toivon kyseiselle ihmisille kuitenkin voimia oman itsensä tutkailuun, pientä nostetta sille itsetunnolle (toki jollain muulla tavalla, kuin nyt) sekä hyvää elämää. Toivon myös, että hän pysyy ystävänäni, kaikesta huolimatta. Kaikki voi myöntää virheensä, pyytää anteeksi ja muuttua. Eri asia tosin on, kuinka moni siihen pystyy. ;) Ja tietty pitäisi nostaa kissa pöydälle kyseisen ihmisen kanssa. Aika näyttää onko se sitten sen arvoista. Tai onhan se aina, mutta kun asia ei kosketa vain minua.

Itse haluan kasvaa ihmisenä, jatkuvasti teen töitä sen asian kanssa. En yksinään tarkoita saavutettuja asioita elämässä, koska paljon olen jo saanut aikaiseksi, paljon myös ns. puuttuu. Mutta etenkin sitä henkistä puolta. Kun vertaan nykyhetkeä, itseäni, niihin aikoihin, kun olin esimerkiksi 16-18-vuotias, en voi kun olla ylpeä siitä mihin olen päässyt. Fyysisesti en ehkä ole paljoa saavuttanut, mutta henkisesti kyllä kasvanut todella paljon. Suurin etappini, jolloin kasvoin tunneissa lapsesta aikuiseksi, oli se hetki, kun lapseni syntyi, meille selvisi hänen sairautensa eikä hän selvinnyt siitä. Silloin en enää jaksanut sitä turhanpäiväistä lätinää ja paskanpuhumista muista ihmisistä, ja tänne asti se on jatkunut. Toivon, että henkinen kasvu jatkuu. Aina on jotain parannettavaa, aina voi olla parempi ihminen. Pyritään kaikki siihen, edes yhdellä teolla päivittäin, niin maailma olisi edes hitusen parempi paikka meille jokaiselle.

Hyvää syksyä kaikille! 

xoxo Jenni <3 p="">

Saturdayfever!

Mun viikonloput on nykyään samaa, kuin arki. Päivät tulee ja menee. Ainoa asia, mikä muistuttaa viikonlopusta, on pojat, jotka tasan muistaa karkkipäivän eikä anna mun unohtaa sitä.

Koen aikuistuneeni. Moni sanoo, että musta on tullut tylsä. Mutta mä itse koen sen tosiaan toisinpäin. Ne kerrat, kun on jaksanut raahautua jonnekin, niin tuntuu, että kaikki se on mulle hyvinkin vierasta. Pakolla juodaan, että oltais humalassa, jutut on... no, ei ainakaan sellaisia, joista itse jaksaisin keskustella tuntitolkulla, liian kova meteli, liikaa ihmisiä. Ja tuo kaikki vois jopa mennä, jos en aina miettisi niin paljon seuraavaa päivää. Kärsin nykyään sellaisesta megalomaanisesta krapulasta, että olen mieluummin juomatta.

No, viikonloput menee jokatapauksessa sitten pääasiassa kotona. Kaverit ei oikein pyydä mihinkään eikä suostu tehdä mitään, kaikilla on kiire - minnes muuallekaan kuin - juomaan. Mutta, tämä elämä on nyt tätä. Ei pidä valittaa, koska itsehän nautin tästä juuri näin. :)

Tämäkin viikonpäätös on mennyt pääasiassa kotosalla. Eilen käytiin Noelin, Noomin, Hannan, Samin ja heidän tyttöjen Saran ja Aadan kanssa haudalla. Helsinginpitäjänkirkon hautuumalle on haudattu minun esikoiseni Erica, ja isä. Sekä Hannan ja Samin esikoispoika Miro. Mentiin yhdessä, jotta löytäisimme myös Miron haudalle. Siellä oli vastassa hyvin kaunis hautakivi, ja hauta oli muutenkin laitettu hyvin kauniiksi. Tunteellinen hetki. Itkin Hannan takana, mutta en halunnut itkeä hänen olkaansa vasten. Ollaankin puhuttu siitä, kuinka sitä joutuukin itse lohduttajan rooliin niin helposti, vaikka itse on menettänyt oman lapsensa. En halunnut laittaa Hannaa siihen tilanteeseen, vaikka tiedänkin, että se olisi ollut hänelle, ja heille, ihan okei.

Noomin ilme täyskymppi

Käytiin sen jälkeen sitten Teboililla kahvilla. Ihanan kesäinen sää helli meitä kyllä eilen. Siitä lähdettiin kiireenvilkkaa kotiin, jotta sain laitettua naperot päiväunille. Alkoi meno olla jo sen mukaista, että sänky ja uni kuulosti jopa Noelista ihan mahtavalta idealta.

Mentiin vielä illalla vanhoille kotikulmille pelaamaan pihabingoa. Mun on niin kova ikävä sinne. Harmi vaan, että asunnot sillä alueella on kiven alla. Onneksi kuitenkin piha on täynnä ystäviä, ja jopa sukua, kun veli vaimokkeensa kanssa asuu myös siellä.

Siinä pelin jälkeen vanha naapuri kertoi, että Kontti siirtyy Tikkurilasta Tammistoon ja päätettiin lähteä käymään siellä. Löysin ihanan repun (oikein ysäri!) ja hameen. Juuri sellainen hame, mitä olen etsinyt pitkään.

Tää lauantaipäivä onkin sitten kulunut ihan vaan kotona. Tai käytiin me kaupassa, mutta siinäpä se. Ja tänään on ollut TYL-SÄÄ! Tänään oikein toivoin, että joku olis jossain menossa niin ois saanut tehtyä jotain. Mutta ei. Leffa pyörii taustalla ja mä kirjoittelen tätä. Kohta käytän Rambon iltapissalla ja painun nukkumaan. Jos näkis vähän hektisempiä unia, mitä tää päivä on ollut. Joo, unibileet kuulostaa varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Palaillaan taas!

xoxo Jenni

Hellurei ja hellät tunteet!

Blogi on ollut jäähyllä. Pitkään, ihan liian pitkään. Nyt on asioita pyörinyt mielessä paljon, ja päätin, että tämä on itselle se oikea kanava purkaa omia tuntemuksia. :)

Mitäs tässä vuosien saatossa on tapahtunut? No, tosiaan siirryin silloin viimeisimmän postauksen jälkeen kirjoittamaan hääblogia, joka sekin jäi kesken (ougaad :'D) ihan puhtaasti häästressin takia. Häät juhlittiin, oli ihanaa, hyvät bileet ja hauska meininki. Kaikki meni hyvin. Sitten tuli vauva. TYTTÖ! Vihdoin. ♥ 17.2.2014. 4027g. Iso likka, täyttä kultaa. ♥ Tässä on Noomi. :)

1-vuotis kuva :)

Tässä tämä elämä on mennyt. Kotiäitinä. Nese aloitti eskarin, on jo kuusivuotias. ♥ Noel, meidän pieni keskosvauva, on jo kolmevuotias! ♥ Lapset pitävät kiireisinä, ja heissä riittääkin tekemistä todella paljon. Sen puolesta elämä on oikein rikasta. Muuten alankin jo hieman tylsistyä tähän perusharmaaseen arkeen.

CARWASH! Kauhistuneet pojat :'D

Aion nyt toistamiseen hakea opiskelemaan, kun kevään haussa ei tärpännyt. Peukut pystyyn. Suuri intohimo nykypäivänä on siis kakkujenteko. Haluan päästä oppimaan uusia tekniikoita ja noin muutenkin oppia koko alasta enemmän. Tiedän, ettei kyseinen ala ole se, mitä haluan koko loppuelämäni tehdä. Mutta tiedän, että se on just sitä, mitä haluan tehdä juuri nyt. :)

Masukakku kaverin babyshowereille

Syyskuun aikana haku alkaa, ja olen haukkana paikalla heti lähettämässä hakemustani. :)



Enpä tässä vaiheessa vielä pahempia päässyt avautumaan, lapset huutaa ja aikaa ei juuri nyt ole! :D Mutta ei se mitään, onhan tässä aikaa myöhemminkin! Ja tuskinpa tätä blogia enää kukaan näin vuosien jälkeen seurailee! :DD Mutta jos tänne satut poikkeamaan, heitäthän kommentilla, kiitos! :)

xoxo Jenni