Monet, varmasti useimmat, minut tuntevista tietävät suhtautumiseni kuoleman jälkeiseen elämään, ja niin sanottuun henkimaailmaan. Eniten tukea surun ja menetysten keskellä olen saanut siitä uskosta ja itseni kohdalla tiedosta, että tapaan omat rakkaat ja läheiset vielä joskus, kun oma aika koittaa.
Tuon uskon myötä uskon myös täysillä sielun ja ruumiin voimalla siihen, että ennustajat ja meediot osaavat asiansa. Miten he siihen pystyvät, en tiedä. Jonkinlainen lahja heillä siihen on, ja itsehän olen kiitollinen siitä.
Ihan vastikään olen käynyt sekä ennustajalla että meediolla. Molempien luona olen käynyt myös aiemmin. Tällä kyseisellä ennustajalla kävin esimmäisen kerran vuoden 2013 lopulla, ja meediolla vuoden 2010-2011 kieppeillä. Jo silloin jäi "hyvä maku" heistä, joten en kokenut aiheelliseksi etsiä käsiini muita asiansa osaavia.
Kaikki lähti omasta olosta. Siitä, että koin olevani henkisesti hukassa. Kuka olen, mikä on minun tarkoitukseni. Mitä tapahtuu, miksi oma rakas esikoistyttöni menehtyi, miksi isäni... missä he ovat.
Jokaisella on oma tapansa surra menetystä. Jokaisen oma tapa surra on oikea tapa, eikä siihen sovi mennä puuttumaan. Oma tapani on itselleni hyvin raskas käsittää. En haluaisi surra ja käsitellä asioita tällä tavalla, mutta olen tätä omaa suruani ja polkuani työstänyt jo kohta yhdeksän vuoden ajan, ja sitä on vaikea enää muuttaa.
Kun tyttäreni menehtyi kahden päivän ikäisenä, siis ihan vastasyntyneenä, oli se meidän koko perheelle erittäin iso shokki, ja kosketti kaikkia syvästi. Muistan sen, miten se kosketti etenkin meidän isää. Muistan sen tunteen, mikä minulle itselleni tuli siitä, kun huomasin, miten rikki iskä on. Lopetin siis ns. näkyvän suremisen. En itkenyt, en puhunut asiasta. Surin sisältäpäin, mutta en halunnut olla taakkana muille, tai tuoda esille tätä niin kovin murheellista asiaa. En halunnut, että vain ja ainoastaan musta suru varjostaa meidän elämää.
Päätin olla vahva, päätin olla tukijana muille. Päätin, etten anna tilaa romahduksille, päätin nousta ylös, ja pysyä ylhäällä.
Samoin kävi, kun muutamaa vuotta myöhemmin meidän perhettä kohtasi taas suuri menetys. Meidän iskä menehtyi hyvin äkillisesti ja tämä tuli kaikille taas tietenkin shokkina. Vedin jälleen itseni ylle sen vahvan verhon, toin esille sen ihmisen, joka ei sure. Ei itke, eikä romahda. On vain tukena muille, ja suree kun pääsee suljettujen ovien taakse, yksin.
Tätä minun polkuani onkin ollut hyvin raskasta kulkea yksin. En ole näistä asioista juurikaan puhunut. Jotkut ovat asian tuoneet esille, mutta vaihdan mielelläni puheenaihetta silloin.
Luulin vasta löytäneeni vertaistukea uudesta ihmisestä, mutta sekin meni kolmannen osapuolen takia "puihin".
Ystävilleni en halua jakaa tätä taakkaa. Enkä varsinkaan perheelleni, heillä on itsellään ihan samat surut käsiteltävänä, itselläni tietenkin vähän eri roolissa (viitaten tyttäreeni).
Ennustajalle päätin lähteä jo yllämainituista syistä. Olin hukassa. (Muistakaa, että minä uskon hänen taitoonsa, minulle nämä asiat ovat tosia.) Tarvitsin ohjausta, ja etenkin tietoa siitä mitä tulee tapahtumaan.
Tämä ennustaja osasi kertoa minulle, että en ole käsitellyt tiettyjä surullisia tapahtumia elämässäni. Että minun täytyy laskea se "vahvuuden verho" alas ja selvittää nämä kipeät asiat.
Siitä syystä päätin, että nyt on taas hyvä aika varata aika meediolle. Sieltä saisin ainakin lohtua ja alkuun vähän apua pienentämään sitä kovin painavaa ja synkkää möykkyä tuolla rinnassa, mikä varjostaa elämääni jokaikinen päivä.
Ja onneksi varasin ajan, ja kävin siellä. Se tunnelma mikä siellä huoneessa vallitsi tämän käynnin aikana, oli uskomaton ja käsinkosketeltavan upea. Ne tunteet, joita tämä meedio koki ja ne reaktiot, jotka hän esille toi, koko tilanne oli aivan mieletön. Ja myös omat reaktiot. Ne olivat vahvoja, ja aitoja.
Ja kyllä, koin saaneeni lohtua ja apua tähän omaan tilanteeseen, omaan suruun ja sen työstämiseen.
Tästä on hyvä jatkaa, sain pienen "potkun persuksille" näiden ihmisten ansiosta.
Enkä ala tällä kertaa avaamaan kerrottuja asioita täällä, mutta sain paljon tietoa, terveisiä, erittäin paljon lohtua ja voimia nyt hetken aikaa eteenpäin.
Ja täytyy vielä tehdä selväksi, että en ole masentunut, tai alakuloinen (joskus tietenkin, niinkuin me kaikki). Nämä asiat vain painavat mieltä ja todella ovat käsittelemättä. Tämä auttaa jo paljon, kun saan kirjoittaa. Luki näitä kukaan tai ei. :)
xoxo Jenni
