Monet, varmasti useimmat, minut tuntevista tietävät suhtautumiseni kuoleman jälkeiseen elämään, ja niin sanottuun henkimaailmaan. Eniten tukea surun ja menetysten keskellä olen saanut siitä uskosta ja itseni kohdalla tiedosta, että tapaan omat rakkaat ja läheiset vielä joskus, kun oma aika koittaa.
Tuon uskon myötä uskon myös täysillä sielun ja ruumiin voimalla siihen, että ennustajat ja meediot osaavat asiansa. Miten he siihen pystyvät, en tiedä. Jonkinlainen lahja heillä siihen on, ja itsehän olen kiitollinen siitä.
Ihan vastikään olen käynyt sekä ennustajalla että meediolla. Molempien luona olen käynyt myös aiemmin. Tällä kyseisellä ennustajalla kävin esimmäisen kerran vuoden 2013 lopulla, ja meediolla vuoden 2010-2011 kieppeillä. Jo silloin jäi "hyvä maku" heistä, joten en kokenut aiheelliseksi etsiä käsiini muita asiansa osaavia.
Kaikki lähti omasta olosta. Siitä, että koin olevani henkisesti hukassa. Kuka olen, mikä on minun tarkoitukseni. Mitä tapahtuu, miksi oma rakas esikoistyttöni menehtyi, miksi isäni... missä he ovat.
Jokaisella on oma tapansa surra menetystä. Jokaisen oma tapa surra on oikea tapa, eikä siihen sovi mennä puuttumaan. Oma tapani on itselleni hyvin raskas käsittää. En haluaisi surra ja käsitellä asioita tällä tavalla, mutta olen tätä omaa suruani ja polkuani työstänyt jo kohta yhdeksän vuoden ajan, ja sitä on vaikea enää muuttaa.
Kun tyttäreni menehtyi kahden päivän ikäisenä, siis ihan vastasyntyneenä, oli se meidän koko perheelle erittäin iso shokki, ja kosketti kaikkia syvästi. Muistan sen, miten se kosketti etenkin meidän isää. Muistan sen tunteen, mikä minulle itselleni tuli siitä, kun huomasin, miten rikki iskä on. Lopetin siis ns. näkyvän suremisen. En itkenyt, en puhunut asiasta. Surin sisältäpäin, mutta en halunnut olla taakkana muille, tai tuoda esille tätä niin kovin murheellista asiaa. En halunnut, että vain ja ainoastaan musta suru varjostaa meidän elämää.
Päätin olla vahva, päätin olla tukijana muille. Päätin, etten anna tilaa romahduksille, päätin nousta ylös, ja pysyä ylhäällä.
Samoin kävi, kun muutamaa vuotta myöhemmin meidän perhettä kohtasi taas suuri menetys. Meidän iskä menehtyi hyvin äkillisesti ja tämä tuli kaikille taas tietenkin shokkina. Vedin jälleen itseni ylle sen vahvan verhon, toin esille sen ihmisen, joka ei sure. Ei itke, eikä romahda. On vain tukena muille, ja suree kun pääsee suljettujen ovien taakse, yksin.
Tätä minun polkuani onkin ollut hyvin raskasta kulkea yksin. En ole näistä asioista juurikaan puhunut. Jotkut ovat asian tuoneet esille, mutta vaihdan mielelläni puheenaihetta silloin.
Luulin vasta löytäneeni vertaistukea uudesta ihmisestä, mutta sekin meni kolmannen osapuolen takia "puihin".
Ystävilleni en halua jakaa tätä taakkaa. Enkä varsinkaan perheelleni, heillä on itsellään ihan samat surut käsiteltävänä, itselläni tietenkin vähän eri roolissa (viitaten tyttäreeni).
Ennustajalle päätin lähteä jo yllämainituista syistä. Olin hukassa. (Muistakaa, että minä uskon hänen taitoonsa, minulle nämä asiat ovat tosia.) Tarvitsin ohjausta, ja etenkin tietoa siitä mitä tulee tapahtumaan.
Tämä ennustaja osasi kertoa minulle, että en ole käsitellyt tiettyjä surullisia tapahtumia elämässäni. Että minun täytyy laskea se "vahvuuden verho" alas ja selvittää nämä kipeät asiat.
Siitä syystä päätin, että nyt on taas hyvä aika varata aika meediolle. Sieltä saisin ainakin lohtua ja alkuun vähän apua pienentämään sitä kovin painavaa ja synkkää möykkyä tuolla rinnassa, mikä varjostaa elämääni jokaikinen päivä.
Ja onneksi varasin ajan, ja kävin siellä. Se tunnelma mikä siellä huoneessa vallitsi tämän käynnin aikana, oli uskomaton ja käsinkosketeltavan upea. Ne tunteet, joita tämä meedio koki ja ne reaktiot, jotka hän esille toi, koko tilanne oli aivan mieletön. Ja myös omat reaktiot. Ne olivat vahvoja, ja aitoja.
Ja kyllä, koin saaneeni lohtua ja apua tähän omaan tilanteeseen, omaan suruun ja sen työstämiseen.
Tästä on hyvä jatkaa, sain pienen "potkun persuksille" näiden ihmisten ansiosta.
Enkä ala tällä kertaa avaamaan kerrottuja asioita täällä, mutta sain paljon tietoa, terveisiä, erittäin paljon lohtua ja voimia nyt hetken aikaa eteenpäin.
Ja täytyy vielä tehdä selväksi, että en ole masentunut, tai alakuloinen (joskus tietenkin, niinkuin me kaikki). Nämä asiat vain painavat mieltä ja todella ovat käsittelemättä. Tämä auttaa jo paljon, kun saan kirjoittaa. Luki näitä kukaan tai ei. :)
xoxo Jenni
2 kommenttia:
Edelleen sä ajattelet että me pidetään sua outona kun koet asiat meedioiden ja ennustajien tai henkimaailman suhteen tuolla tavalla. Hei, se joka niin ajattelee susta, ei ole sun oikea ystävä. Ei millään pahalla.
Oon todella helpottunut, että sait potkua perseelle ton asian suhteen. Oon ajoittain miettinyt, että miten sä oikeasti jaksat. Aina, kun tulet mieleen, väistämättä tulee samalla ajatus "toi on se ystävä, joka ei ole saanut käsitellä". Koska niin mä sut aina näen. En tiedä näkeekö muut susta sitä, mutta mä näen selvästi että sulla on vielä paljon kesken. En mä kerenny paljoa sun isän kanssa olemaan tekemisissä, mutta hän jätti jälkensä jo minuun hyvin varhaisessa vaiheessa. Ja myös E jätti omalla tavallaan, silloin kun ekaa kertaa tavattiin. Olit muutoinkin tuskissas sillon, onneksi pystyttiin nauttimaan meidän seurasta kuitenkin ja päädyttiin lopulta tekemään upeita muistoja. <3
Hyvä, että voit purkaa noita ajatuksia edes tänne. Mä edelleen tiedän, kelle soitella kun omasta isästä aika jättää. En unohda sitä kun lupasit olla tukena. Kun vain voisin olla itse sun tukena! Haluaisin kovasti, mutta en tiedä miten. En aio soitella ja tekstailla (vaikka sun puhelin toimisikin!) ja kysellä miten voit. Haluan, että sä pystyt itse ottamaan sen askeleen ja tulla sanomaan että nyt tarvii jutella. Koska lopulta se eheytyminen alkaa aina itsestä.
Oot vahva nainen. Upea tyyppi! Mut älä yritä olla liian vahva, mä haluan kuitenkin pitää sut vielä tässä elinvoimaisena mun rinnalla melkosen pitkään. <3 (Pusuhymiö tähän)
Meidän todella tarvii nähdä. Kahdestaan. Eikä välttis tarvii puhua edes tästä aiheesta, jos ei halua. Kunhan vaan saadaan ylle se fiilis, että sä elät elämääsi, olet tärkeä ja rakastettu. Se on paras tunne, minkä ystävälle pystyy antamaan ja mä niin haluaisin saada sen vahvasti sun ylle.
Äslkar dig. <3 (Pusuhymiö tähänkin)
Voi Mirka. :') Mulla pääsi ihan itku.
Kyllä sen monikin musta näkee ja huomaa, ehkä useampi mitä tiedänkään, ehkei kaikki ole vaan asiasta mitään sanoneet. Vaikka se ensimmäinen tapaaminen olikin osittain tuskainen, etenkin noin fyysisesti, mutta myös henkisesti, niin kyllä se teki silloin hyvää. Ja todellakin, hyvät muistot kulkee mukana edelleen, ja varmasti loppuelämän ajan. <3
Ja kyllä kaikki lähimmät ystävät, sinä mukaanlukien, oottekin ollut hyvin tukena. Sanotaan, että juuri sen verran, mitä itse olen tarvinnut/halunnut. :-P <3 Huomaan, että usein, kun keskustelu menee liian syvälliseksi, aletaan "liiaksi" kaivelemaan niitä asioita, niin vaihdan herkästi puheenaihetta. Silloin, kun tunnen, että itku repeää ihan täysin aivan hetken päästä, niin silloin aiheet vaihtuu.
Mutta yritän "parantaa tapani" tän asian suhteen. Aloitanpa sillä, että soitan sulle avautumispuhelun lähiaikoina. Ehkä en osaa avautua, ehkä oon vaan hiljaa, mutta kyllä mä tiedän, että siellä sä kuuntelet mun hiljaisuutta tai kyllästyessä siihen rikot hiljaisuuden jollain tapaa. <3 <3 (pusuhymiö sullekin)
Och jag älskar dig min vän. <3
Lähetä kommentti